torstai 6. huhtikuuta 2017

Tunnen viileän tuulen.


Se on niin kummallinen tunne, kun kirjain toisensa jälkeen löytää paikkansa tekstistä. Ja vaikka kirjoittaminen onkin ollut hankalaa, niin nykyään se on alkanut taas sujumaan. Vähän niin kuin kasaisi miljoona palaista palapeliä kokoon, ja unohtaisi aina välillä, miten oikean mallinen pala asetellaan paikoilleen. Mutta kun kerran kokeilee, se lähtee sujumaan.
Näin on ehkä käynyt minun kohdallani.
Tai sitten ei. Bloggaaminen on tuntunut pitkään hankalammalta kuin koskaan. Ei ole kuvia, eikä mitään mistä kirjoittaa. Saatika niitä kirjoitustaitoja.
Ajattelin nyt valaista tietänne ajatuksiini, ja sinne, mitä tässä viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut. Ihan siksi taas kuulumisia, sillä uskon, että tämän jälkeen sujuu jo paremmin. Ehkä paljonkin paremmin.

Matkustin tuntitolkulla kohti Lappia maaliskuussa. Puudutin takamukseni niin kipeäksi, etten pysynyt enää jaloillani. Kun sain vetäistä peiton pääni ylitse, huokaisin helpotuksesta ja panin silmäni kiinni.
Viime viikolla siis oli mun aktiivisin keppihevoskausi huonoilla varustuksilla, mutta aktiivinen kuitenkin olin. Vaikka kävinkin myös hiihtämässä muutaman kerran, treenasin ja kuvasin paljon enemmän. Kuvista tosin, ei voi sanoa mitään kunniallista, mutta treenaamisesta kyllä! Sain nimittäin jalkani taas pahimpaan mahdolliseen kuntoon vaikka hädin tuskin oli päiviä jolloin en olisi venytellyt niitä... No, se siitä. Tarvoin lumihangessa ja sain lenkkarit täyteen lunta, mutta pääsin silti määränpäähän. Pienelle aukealle, josta oli mukavaa katsella kaukaisuuteen ja istua. Hiljaista. Hiiren hiljaista. Mutta sitten hiljaisuus rikkoutui kun kuului räpsähdys. Toinenkin. Muistikortti oli täynnä.
Siihen kuluikin se viikko, treenaamista ja kuvaamista. Ehkä vähän tylsää makoilua kattoon katsoen ja pihaterassilla keinumista. Otin myös muutaman kuvan keppihevosestani, tosin en tiedä kuinka paljon haluan sitä harrastustani jakaa blogiin, jossa siitä en lähes tippaakaan kerro.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti